Hämmentävää – näkökulmia tunteita herättäviin arkistoihin

Teksti: Pekka Anttonen
Valokuvat: Ida Pimenoff

Maanantai-iltana 5.11.2018 vietettiin Päivälehden museossa Arkistojen päivää. Tapahtuman järjestivät yhdessä Päivälehden arkisto, Päivälehden museo ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkisto.

Ohjelmassa oli kolme esitelmää, jotka kaikki herättivät vilkasta keskustelua.

Illan aloitti Visavuoren museonjohtaja Pälvi Myllylä, joka esitteli pilapiirtäjä Kari Suomalaisen eniten kommentteja saaneita ja samalla eri tahoja ärsyttäneitä piirroksia. Mukana oli mm. Volgan lautturit, joka oli tehty pilapiirrosnäyttelyä varten Lontooseen vuonna 1958. Piirros kritisoi suomettumista ja arvosteli Neuvostoliittoa Itä-Euroopan maiden sortamisesta. Piirroksesta tuli koko näyttelyn tunnus ja se julkaistiin aikanaan Suomessa vain Suomen Kuvalehdessä. Myös Karin piirros porkkanaa popsivasta pikkupojasta herätti huomiota aikanaan vuonna 1966. Iso mies vei porkkanan pojalta, mutta antoi sen takaisin, kun oli jo syönyt tarpeeksi Karjalanpiirakkaa. Helsingin Sanomissa julkaistu piirros herätti ulkopolitiikan johdossa kauhistusta. Kari ei kumartanut ketään ja oli armoton piirroksissaan niin presidenttejä, ministereitä ja politiikkoja sekä ajan ilmiöitäkin kohtaan. Puliukot saivat parhaiten armon Karin silmissä. Kari käsitteli myös maaseudun ja kaupunkikulttuurin eroja ja yhteentörmäyksiä kumpaakaan osapuolta säästämättä. Somalipiirrokset, joita on vain parikymmentä Karin valtavasta tuotannosta, ovat oma lukunsa ja aiheuttivat lopun Karin piirtämiselle Helsingin Sanomissa vuonna 1991. Pääosa Karin piirroksista on Visavuoren kokoelmissa, jonka Kari-paviljongissa järjestetään Kari Suomalaisen laajasta tuotannosta teemanäyttelyitä.

Tohtorikoulutettava Karoliina Sjö Turun yliopistosta käsitteli kuohahtelua, jota on luettavissa useista päiväkirjoista. Välillä ne aiheuttavat kuohahtelua myös tutkijalle. Karoliina Sjön päiväkirjatutkimuksen kohdehenkilö on Kirsti Teräsvuori (1899-1988). Sjön mukaan Kirsti Teräsvuori oli melankolinen, vääryyttä ja ulkopuolisuuden tunnetta kokenut yksilö mutta samalla myös ilmeisen lahjakas kirjoittaja, jonka kynästä syntyi kymmeniä tuhansia sivuja päiväkirjatekstiä pakonomaisenkin kirjoittamisen tuloksena. Teräsvuori piti päiväkirjan kirjoittamista työnä ja velvollisuutena, joka piti suorittaa päivittäin, mutta toisaalta juuri kirjoittaminen oli se asia, joka Sjön mukaan usein kiinnitti hänet elämään. Teräsvuori aloitti päiväkirjan pitämisen syksyllä 1916 ollessaan 17-vuotias ja sairastuttuaan niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tämän jälkeen hän ei palannut kouluun eikä tiettävästi käynyt ansiotyössä, ja myöhemmin hän joutui mielisairaalaan vastoin tahtoaan. Kirsti Teräsvuoren elämän ilman varsinaista työtä mahdollisti se, että perhe oli kohtuullisen varakas. Päiväkirja oli hänelle tapa työstää tunteitaan ja mahdollisuus toteuttaa itseään vailla muiden kritiikkiä. Eri aikatasoillakin liikkuvaa kertomusta ohjasivat ihmissuhteet, ympäristö ja oma sairastuminen, ja siinä ovat avainasemassa henkilöhahmojen väliset keskustelut ja päähenkilön sisäiset monologit. Näin päiväkirjagenreen sekoittui piirteitä kaunokirjallisista konventioista ja fiktiosta siinä määrin, että tutkija tulee Sjön mukaan siihen lopputulokseen, että ”tosielämä” ja fiktio eivät sulje toisiaan pois, ja näin ollen merkitykselliseksi tulee toisiinsa kietoutuvan elämän ja kertomuksen välinen suhde. Sjö päätti esitelmänsä toteamukseen siitä, että Teräsvuori halusi ehkä tulla nähdyksi eräänlaisena kirjoittajana ja historian tallentajana. Kirsti Teräsvuori lahjoitti vanhimmat päiväkirjansa itse Suomalaisen Kirjallisuuden seuran arkistoon 1970-luvulla ja loput päiväkirjat lahjoitti hänen sukunsa Kirsti Teräsvuoren kuoleman jälkeen. Lopuksi Karoliina Sjö näytti videon, joka oli tehty Karoliinan tutkijanpäivästä SKS:n kirjallisuusarkistossa. Video oli hyvin realistinen kuvaus rauhallisesta tutkimuspäivästä.

Taiteen maisteri Jukka Kukkosen aiheena oli Teloitus kameralle – vuoden 1918 julmuuskuvasto. Hän kertoi ja näytti vuoden 1918 tapahtumiin liittyviä valokuvia. Osa oli muistoksi tarkoitettuja studiokuvia, jotka oli otettu valokuvaamoissa. Niistä henkyi itsevarmuus ja voitontahto. Osa oli rintamakuvia, jotka olivat jo sotaa realistisemmin kuvaavia otoksia. Mukana oli myös raakoja teloituskuvia ja kuvia jo teloitetuista. Osa oli selvästi lavastettuja kuvia tiettyä tarkoitusta varten. Suuri osa kuvista oli amatöörien ottamia ja kuvien laatu vaihteli suuresti. Valokuvien lisäksi Kukkonen kertoi ja näytti myös Rafael Rindellin Helsingin Sanomiin tekemiä upeita uutispiirroksia. Uutispiirrokset edelsivät valokuvien voittokulkua sanomalehdissä. Päivälehden arkiston kokoelmissa on runsaasti uutis- ja muuta piirrosaineistoa. Lopuksi Kukkonen pohti viestiä, joka valokuvilla ja piirroksilla haluttiin antaa suurelle yleisölle ja jälkipolville.